Me elämme aikakautta, jota leimaa paradoksi: nuorillamme on enemmän teknologista valtaa ja informaatiota kuin yhdelläkään sukupolvella ennen heitä, mutta samalla he voivat huonommin kuin koskaan. Kyse ei ole vain "mielenterveyskriisistä" – se on eksistentiaalinen kriisi.
Tuoreessa Uusi Juttu -artikkelissa: Vaula Helin "Unohda itsesi. Japanilainen filosofia kertoo, miksi nykyihminen voi huonosti" kuvataan nuorten kokemaa irrallisuutta ja merkityksettömyyttä. Vauhtia otetaan Japanista, Hisamatsu Shin’ichi ja Nishitani Keiji jotka olivat niin kutsuttuun Kioton koulukuntaan kuuluvia ajattelijoita, kritisoivat modernia, itseensä sulkeutuvaa käsitystä minuudesta. Suomalainen linkki on Anttoni Kuuselan tuore väitöskirja. Väitöksessään Kuusela esittää, että pyrkimällä tyhjään käsitykseen minuudesta on mahdollista sekä tuntea itsensä ja toiset paremmin että kokea asiat täydemmin, vailla itsekeskeistä näkökulmaa.
Mistä itsekeskeinen näkökulma sitten kumpuaa? Väittäisin että kun perinteiset rakenteet – perhe, uskonto ja kansallinen identiteetti – on purettu "yksilönvapauden" nimissä, olemme jättäneet nuoret oman onnensa nojaan, ja paljolti algoritmien armoille.
Tämä itseen kääntyminen on johtanut siihen, mitä The Telegraph kolumnissa kutsuttiin osuvasti "itsekeskeiseksi uupumukseksi". (Celia Walden: The Bible might just save Britain’s self-obsessed youth). Walden esitetää rohkean väitteen: raamatulliset arvot ja perinteinen moraali voisivat olla lääke nuorison pahoinvointiin. Hän toteaa:
"The Bible, with its emphasis on self-sacrifice, duty and a moral order that exists outside of our own shifting feelings, offers an escape from the exhausting prison of the self." (The Telegraph, 10.3.2026)
Tämä resonoi oman näkemykseni kanssa. Olemme korvanneet objektiivisen totuuden subjektiivisilla tunteilla. Kun ei ole mitään itseä suurempaa, mihin peilata omaa elämäänsä, jäljelle jää vain loputon kysymys "miltä tämä tuntuu". Se taitaakin olla perinteisen median edustajien tavallisin kysymys tänään? Sitten etsitään vastauksia ja vertailuja muihin sosiaalisessa mediassa.
Huomiotalous ja tahdonvoiman mureneminen
Kuten Jonathan Haidt on osoittanut, olemme luovuttaneet nuortemme aivot "huomiotalouden" (Attention Economy) pelinappuloiksi. Japanilaisessa ajattelussa, kuten Bushidossa tai Zen-perinteessä, korostuu itsekuri ja läsnäolo. Nämä ovat olennaisia taitoja kun kysytään miksi jotkut ovat menettäneet kyvyn syvään keskittymiseen.
The Telegraph nostaa esiin, kuinka kristillinen perinne tarjoaa vastapainon tälle pirstaleisuudelle:
"Modern culture tells young people that their identity is something they must constantly invent and perform. The biblical tradition suggests instead that they are part of a pre-existing story, with inherent dignity and responsibilities."
Tämä on juuri se "rajoja ja rakkautta" -malli, jota kannatan. Tarvitsemme koulujärjestelmän ja yhteiskunnan, joka uskaltaa jälleen asettaa auktoriteetteja. Ei alistaakseen, vaan tarjotakseen turvallisen kehikon kasvaa.
Järjestelmävirhe ja ratkaisut
Emme voi "lainsäätää" nuorten pahoinvointia pois pelkillä lisä resursseilla. Resurssien lisääminen on ollut se taikasauva jotka päättäjät ovat nyt käyttäneet loputtomiin. Kuitenkin tuloksia ei erityisesti ole, muuta kuin hirvittävä valtionvelka. Meidän on tunnistettava älypuhelinten ja algoritmien tuhoisa vaikutus lasten kognitiiviseen kehitykseen. Lasten kehityksen kannalta on mietittvä miten tarjotaan hyvä lapsuus. Teknologia on erittäin hyvä renki, mutta vaatii aikuisen isännän.Kaikki tarvitsevat turvallisen yhteisön, mutta erityisesti kasvavat lapset ja nuoret. Koulun merkitys on suuri. Kyse on paluusta perusasioiden äärelle: kurinalaisuuteen, yhteisöön ja sellaiseen elämäntapaan, jossa ihminen ei ole oman elämänsä keskiössä, vaan osa laajempaa jatkumoa.
Jos emme tarjoa nuorillemme totuutta ja rakennetta, he löytävät sen sieltä, missä huutaja on kovin – usein radikaaleista ideologioista tai tyhjästä nihilismistä. On aika palauttaa klassinen sivistys ja vastuu osaksi nuoruutta.